EPÄONNISTUMISEN PELKO LOI ROOLIN, JOTA EN TUNNISTANUT

Arvaatteko mitä lupasin itselleni viime vuodenvaihteessa?

Olla parempi minä, olla rehellisempi minä minulle itselleni. Lupasin työntää itteni niin moneen vaikeaan paikkaan, että ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin olla minä. Opetella olemaan minä, ilman yritystä ja rooleja olla joku turhan tärkeilevä pikkuaikuinen. Joku sellanen, jota en enää itsekään tunnistanut olevani. Tää postaus tulee olemaan yksi niistä, joiden sisältöä en koskaan ajatellut jakavani kenenkään muun kuin läheisimpien ystävien kanssa. Nykyajan paineet työn ja kaiken elämässä menestymisen suhteen sai kuitenkin pään kääntymään. Jospa pieni reality check selkeyttäisi asioita myös itselleni.


Valheellinen selviytyjärooli


Oon ollut aina se ressaaja tyyppi. Se, joka ressaa ihan kaikkea mitä ikinä vaan kuvitella saattaa. Jännittää yli (hyvien) rajojen muiden edessä esiintymistä, uusien ihmisten tapaamista, ja kaikkea sellaista vähäänkään arjesta poikkeavaa ja yllättävää. Tilanne paheni huomattavasti lapsen saatuani, ja asiaa jonkin verran pohtineena syynä lienee vaan kasvanut vastuu ja aikuisuuden paino omilla harteilla. Aika, eikä omat keinot vaan enää riittäneet purkamaan ja käsittelemään kaikkia tilanteita läpi ymmärtääkseni omaa käytöstä ja ajatuksia. Vaan sen sijaan suoritin ja yritin vaan suoritiua läpi kaikesta mitä edessä oli. Jännityksen ja epämukavien tilanteiden kanssa löi loppujen lopuksi niin yli, että mieli loi jonkun hypersuperminän. Ainoa keino selvitä kaikesta, on ollut kaivaa esiin rooli. Rooli, joka yrittää tärkeillen suoriutua läpi epämukavista tilanteista ja on niin olevinaan kaikkitietävä ja kaikkivoipa. Rooli, joka on pala minua, mutta silti kaukana siitä sisimmästä minusta, joka on oikeasti rento ja huoleton. Rooli, joka koittaa olla valmis kaikkeen koko ajan. Rooli, jolla on aina ase puolustautuakseen, mutta joka ei yleensä jätä mitään kysyttävää.


Ansa on suorittaa ja pyrkiä olemaan paras


Rehellisesti alkaa tässä kirjoittamisen lomassa vähän sydän hakata ja alahuuli väpättää. En oo oikein uskaltanut myöntää asian todellista laitaa itsellenikään, koska oon pelännyt sen osoittautuvan vaan jotenkin naurettavana ja heikkona. Siksi, koska tuo rooli, josta puhuin, pitää sisällään yhtä paljon epävarmuutta kuin itsevarmuuttakin. Miten minä muka oon ajanut itseni tällaiseen kuoppaan? Se rooli päällä, oon yhtä aikaa tosi itsevarma puhuessani mistä tahansa ja samaan aikaan pidän käsillä kiinni toisistaan, ettei ne alkaisi täristä ja koitan saada itseni vain rauhoittumaan, jotta pystyn ajatella mitään järkevää. On pelottavaa kirjoittaa tästä, koska olen tietoisesti luonut kuvaa ulospäin, jonka varjolla näin suurta epävarmuutta on varmaan hankala epäillä tai edes täysin ymmärtää.


Soperran kieli solmussa kädet täristen ystävälle ääniviestillä, miten vihaan tätä itsessäni.
Takana ihan normaali tilanne, kohtaaminen entisen esimiehen kanssa.
Kymmenen minuuttia, ja koko sen ajan hoin itselleni mielessä:
"rauhoitu nyt, tässä ei ole puoliksikaan aihetta panikoida tällä tavalla".
En ole tällainen, eikä minusta saa tällaisena mitään irti. Mikä mua oikein vaivaa.
Olo on niin neuvoton, etten tiedä mitä pitäisi ajatella. Epätoivoisesti naureskelen itselleni matkalla kauppaan - "raukka".

Ja minuutteja tuon jälkeen olin kuin mitään ei olisi ollutkaan.


Luettuani eilen pari postausta, toiseen voit klikata tästä ja toiseen tästä. Molempien liittyessä paineisiin menestyä ja olla menestyvä, päätin avata kokemuksia näiden paineiden haitallisuudesta. Välillä tuntuu, että olen varmaan ainoa 24-vuotias, joka ei saa tarpeeksi aikaiseksi eikä koskaan tee mitään suurta tai ihmeellistä. Miks oon näin mitätön? Ja miksi en oo jo tonnin setelin sivussa kiinni, kuten monet muut? Miksi pelkään ihan naurettavia tilanteita? Miksi asiat, jotka toiset hoitaa rationaalisesti hymy huulilla, on mulle vatsan väänteiden ja lähes hallitsemattoman paniikin paikkoja?


"Stuntti seis"


Kaikkien näiden asioiden kanssa kamppaillessa ja järkeillessä ihmettelen vielä, että miksi olen koko ajan väsynyt ja uupunut. Miksi asioiden alulle saaminen tuntuu usein ylitsepääsemättömän haastavalta. No miksiköhän? (Alahuulen väpätys vaihtui muuten just hymähtelyyn) Kuka ihme, on laittanut meidät elämään tällaista suorituskeskeistä elämää. Tiedän, minä itse olen naulannut arkkuani ja syventänyt kuoppaa entisestään. En ole ehtinyt vielä valmistua edes tämän hetkisestä koulustani, kun olen jo luonut selvän ajatuksen kouluttautua lisää töiden ohella. Pakko suoriutua aivan helvetin hyvin kaikesta, mitä olen itselleni haalinut, koska muuten tunnen olevani epäonnistunut. Enkä yhtenäkään päivänä koe olleeni tarpeeksi tehokas, kun en saa yhtä asiaa aloitettua sadan muun pyöriessä mielessäni.

Oon elänyt mukavuusalueella enemmän kuin koskaan, koska uudet jännittävät tilanteet ei oo olleet enää toivottuja kaiken muun lisäksi. Ja huomannut panikoivani sieltä poistumista yhä enemmän. Ihan loogista, mutta ei elämässä pääse eteenpäin stressaamalla kaikkea kotona, vaan tehdäkseen jotain uutta, on otettava askel sinne, missä ei ole vielä saapastellut. On myös syytä ottaa askel pois tuon roolin alta, koska siinä roolissa en ole minä. En pysty nauttimaan elämästä. En pysty olemaan läsnä enkä oma itseni. On syytä lakata tekemästä kaikesta niin isoa numeroa itselleen, ja opeteltava kohtaamaan tilanteet sellaisena kuin ne sillä hetkellä on. Jos silloin tällöin epäonnistunkin, niin mitä sitten. Tai jos joku stressaava tilanne ottaa musta vallan, niin paiskaan sitä vaikka itseironialla. Ei elämä ole ihan niin vakavaa, ei sen kuulu olla. Elämä ei ole pelkkiä numeroita, eikä perustu niihin.



On varmaankin hyvä kertoa, että eteenpäin on päästy. Muutos on toivottu seuraus epäkohdan huomaamisesta. Ja mitä tuon roolin otaksumiseen tulee, niin siitä on nykyään niskaote. Se ei ole enää se hätäkeino, mihin turvautua. "Hätäkeino" on huokaista ja luottaa siihen, että ei ole mitään panikoitavaa. Yhtä itsensä ylittämistä joka kerta, ja hymyilyä onnistumisista. Lakkaankohan koskaan ihmettelemästä elämää, ja sen eteen heittämiä hidasteita. Ja nimenomaan hidasteita. Oman mielen treenaaminen ei ole mitään tissien läpsyttelyä, vaan oikeasti kipeiden asioiden kohtaamista ja niiden käsittelyä. Erityisherkkyyden tuodessa lisämausteet elämään, uskon, että oon tällä matkalla aina. Mutta koko ajan selkä suorempana ja askel kevyempänä. Uskomassa ja uskaltamassa.



On myös hyvä todeta, että elämässä kaikki on riippuvaista siitä, miten siihen suhtautuu. En usko, että kenenkään meistä tarkoitus on olla lakattu kuva elämässä menestyjästä. Aikaa on sen verran vähän ja paljon, että välillä voi löysätä pipoa ja nauttia jo saavuttamistaan asioista ja ihan elämästä itsestään. Taputtaa itseä olalle, ja kertoa, että sä oot hyvä tyyppi, vaikket aina onnistu.
Ja, ettei kenellekään tarvitse todistella yhtään mitään.






Huh, hyvää viikonloppua


emilia

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Seidiannika
Seidiannika,
Vau mielettömän kauniisti kirjoitettu teksti - niin vahva ja aito! <3 Tuntui kuin olisit kirjoittanut suoraan ajatuksistani. Kiitos kun jaoit - oot mieletön ja riittävä just sellasena kun oot❤️
nouw.com/seidiannika
emiliaveronikan
emiliaveronikan,
Apua, kiitos tuhannesti Seidi ♥ Et usko kuinka paljon tällainen palaute merkkaa, oon ihan sanaton!
nouw.com/emiliaveronikan
rospii
rospii,
Komppaan täysin Seidin sanoja tuossa edeltävässä kommentissa. Tosi hyvä teksti❣️
nouw.com/rospii
emiliaveronikan
emiliaveronikan,
Kiitos tuhannesti, tää kommentti tuntuu niiin hyvältä🖤
nouw.com/emiliaveronikan
TiinaK
TiinaK,
Ihan loistavaa tekstiä! Sä osaat kyllä pukea kaiken niin upeasti sanoiksi 👌🏼
nouw.com/tiinak
emiliaveronikan
emiliaveronikan,
Ihan mieletön palaute, kiiitos Tiina❤ Ihanaa alkavaa viikonloppua!
nouw.com/emiliaveronikan