EI MIKKÄÄ MUSTAVALKONEN MIMMI


Hei ihana!


Mitä sulle kuuluu? Miltä 2021 näyttää siellä puolella ruutua? Toivon mukaan monen muunkin suupieliä on nostanut ilmassa leijaileva kevään tuoksu ja korvissa soiva linnunlaulu. Täällä tosin mennään eteenpäin sellaista vauhtia, että jotakuta voisi jo hirvittää. Aikamoista haipakkata, sanois mummu. Ja mummu harvoin on väärässä.
Mun henkilökohtainen missio, jota joulunaikaisessa ahdingossa ja edellisessä postauksessa (klik <3) sivusin, on riisua kaikki turha, aikaa vievä hömppä ja keskittyä elämään elämää sellaisenaan. Tavoitteena on voida paremmin kaikinpuolin. Oon aika hyvin oppinut sen kuuluisan kautta, että ei elämästä vaan tuu mitään niin, että etsii kaikelle syy-seuraussuhteita ja koittaa järkeistää jokaista asiaa. Ei kaikissa asioissa ole mitään järkeä, eikä tarvitse ollakaan. Ja se on erittäin ok. Fiilistelyä en ole aikeissa lopettaa, vaan sen sijaan esimerkiksi puhelimen ympärivuorokautista merkityksetöntä lääppimistä. Aion käyttää senkin ajan itseni kehittämiseen ja siistien, merkityksellisten asioiden työstämiseen ja löytämiseen. Aion ottaa rohkeita askelia ja riskejä hyvässä hengessä niin, että elämä kutkuttaa varpaiden alla.

Siinä on kuitenkin paljonkin järkeä, että tämä tyttö se vaan sai armon aikaa purkittaa korkeakouluopinnot vuoden loppuun, vaikka ehdinkin jo nielaista kyyneliä epätoivosta ja epäonnistumisesta. Näppäimistön kirjaimet saattaa joulukuussa olla kuluneet puhki, ja mitä kaikkea muuta - mutta nyt on seistävä omana pomona ja hoidettava määrätietoisesti homma kottiin.
Yrityksen tuleva vuosi näyttää lupaavalta. Niin lupaavalta, että sekin vähän hirvittää. Voidaanko siis päätellä suunnan olevan oikea ja saanko jo vastata omaan kysymykseen? Niin, ja joko saa toivoa muutamaa ekstratuntia vuorokauteen?
Työtyöt kulkee rinnalla ja sielläkin rintamalla tuntuu meininki olevan oikein hyvä. Halu oppia uutta ja kehittyä on kyltymätön, mutta kaikkeen aika ei yksinkertaisesti riitä. Mulla on paha tapa pitää ovia vähän raollaan joka suuntaan, mitä uraan tulee.
Perheenpäänä taas on välillä saanut puhista. Etenkin sinä päivänä, kun ilmoitin rakkaan lapseni tulevaksi esikoululaiseksi. Niin, eikä aamuherätykset enää nykyään ole kovin lempeitä, kummallekaan.
Ja ainiin! Kummitätin roolin otin vastaan tammikuussa kostein silmäkulmin ja aivan sydän syrjällään rakkaudesta. Miten voikin tuntea niin paljon rakkautta ihan tuntematonta nyyttiä kohtaan?



Vähän enemmän väriä


Viimeiset pari viikkoa on ollut tunteiden harjalla surffaamista, opettelua nauttia oikeasti meneillään olevasta hetkestä ja heittäytyä siihen, eikä aina huolehtia jo seuraavasta. Kuten on ollut tapana, kun taaksepäin katsotaan. Kaikenmaailman tekemisen ja puurtamisen vastapainoksi huomaan tarvitsevani ihan kaikkea muuta. Sellaista aivot narikkaan -hommaa ja omissa hulluissa ja hölmöissä ajatuksissa liihottelua kauhallinen lisää tähän virtaviivaisen suorituskeskeiseen elämäntapaan. Ideoimista ja niskaotetta luovuudesta - mitä lennokkaampaa, sen parempaa. Vähän enemmän sitä värikkäämpää Emiliaa, joka kuoren alla oikeasti asuu. Vähän enemmän hajua, makua ja väriä arkeen (kun koronatartuntakaan ei näitä iloja vienyt, heh). Ehkä yksi rakkaustarina olisi myös tervetullut, mutta kukapa näistä tietää.

Oon jonkin verran kirjoitellut siitä, että kenenkään ei tarvitse olla mitään, mitä ulkopuolelta odotetaan. Vaikka kuinka olen luullut eläväni julistamani periaatteen mukaisesti, huomaan koko ajan olevani vapautuneempi. "Oo se, kun oot". Lause, joka on oikeasti loppupeleissä hemmetin vaikeata laittaa käytäntöön. Varsinkin tällaisena herkkiksenä. Toisaalta haluaisi, että kaikilla olisi kaikki hyvin ja samaan aikaan tiedostan, että ei se vaan toimi niin. Aina on joku, jolle ei oo ok olla kiva, ei oo ok nauttia mistään, ei oo ok itkeä turhista, ei oo ok olla vaan ok. Facebook -ryhmissä voivotellaan sitä, miten erityisherkän elämä joka tapauksessa on hankala ja raskas tie kuljettavaksi. Eräs asiakas juuri alkuviikosta sanoi, että saisipa aina yhtä empaattista ja lämminhenkistä asiakaspalvelua osakseen. Usein se, että pystyy hymyilemään luurienkin läpi, värittää toisen värittömän päivän. Ei kuulosta kovinkaan pahalta kiroukselta se.


Irti arkisesta kelasta


Aion olla rohkeampi ja hypätä tunteiden vietäväksi ja jakaa enemmän hetkiä merkityksellisten ihmisten kanssa. Jos joku saa tunteet herämään, niin vieköön samantien vaikka molemmat jalat alta. Mikä voimavara onkaan napata kiinni onnen rippeistä silloin, kun kaikki painaa, stressi kiristää kaulaa eikä edes toinen keuhkon puolikas tunnu täyttyvän. Tai se, että hyvä fiilis valtaa koko mimmin jostain ihan naurettavan huonosta sattumuksesta. Tai se, että onnistuminen saa aikaan kylmät väreet, tai kun jännitys tuntuu pyörremyrskyltä vatsanpohjassa ja sen jälkeisen adrenaliinin voi tuntea kohisevan suonissa. Tai se, kun omista olosuhteista huolimatta pystyy asettumaan toiseen asemaan ja saada itsestään irti empatiaa, ja oikeita sanoja oikeaan aikaan. Tärkeintä on tietää omat rajat ja kunnioittaa niitä. Joskus oon hävennyt sitä, että reagoin kaikkeen niin voimakkaasti ja yrittänyt olla kuin en olisikaan. Nykyään en enää pyytele lupaa olla ja tuntea. Jos se ei jollekin sovi, niin ongelma ei onneksi ole minun.

Isoimmat tunteet inspiroi tarttumaan kameraan tai kynään ja yleensä myös lopputulos puhuu puolestaan. Sydän palasina häviää ehkä ruokahalu, mutta luovuus puolestaan kukoistaa. Se on tarvetta ja mielikuvituksen rikkautta esittää ja purkaa tunne visuaalisin keinoin. Samoinhan toimii myös motivaatio ja innostus työkaluna mennä täyttä höyryä eteenpäin siinä, mitä sitten tekeekin. Mitä enemmän elän ja hyppään pois arkisesta kelasta, sitä enemmän tunteita kertyy tulkittaviksi. Elämä parhaillaan on elämän makuista ja värikästä huippuineen ja laskuineen. Olkoonkin se välillä kuivaa ja suorituskeskeistä, kunhan ei liiaksi. Aikomuksenani on jakaa kauniita tarinoita visuaalisin keinoin enemmän, koska elämä on tehty tarinoita varten ja väitän, että joka päivästä löytyy jotain hullun hyvää ja kaunista. Uskon, että tämä mainittu puurtamisen vastapaino ujuttautuu arkiseen elämään, kun sille antaa tarpeeksi tilaa.


Silloin tällöin tuntuu, että elämä koetuksineen alkaa olla jo
sen verran haastavaa, että saavutettu haastavuuslevel on jo itsessään inspiroivaa.
Tänä vuonna toivoisin kuitenkin, että kelkka kääntyisi ja jotain todella hyvää eksyisi eteen.
Joten nyt silmät auki, ja ehkä vielä näöntarkastuksen kautta seikkailuihin, etten nyt vaan missaa mittään.

Ja ehkä pyydän mummulta vielä yhden viisauden, jonka turvin elellä jos iskeekin pettymys!




Tykkää-merkinnät

Kommentit