BEIBI MÄ OON POIKKI - LOMAPELKO JA MUITA VAIETTUJA TOTUUKSIA


Terkkui lomalta!


Eilen oli ensimmäinen virallinen lomapäivä ja menossa oltiin taas aamukuudesta iltakahdeksaan. Loma ei vielä toistaiseksi oo tuntunut ihan niin lomalta, kun aika paljon on kannoilta karisteltavaa painoa arjen jäljiltä. Ehdin pyörähtää Helsingissä viikonloppuna ja huomasin sykkeiden paukkuvan siellä satasen paremmalla puolella. Ajatus päivästä ilman järkevää tekemistä sai mut sekaisin. Lomalle asettautuminen on ollut mulle jo vuosia vaikeaa, se tuntuu enemmän naurettavalta luovuttamiselta kuin oikeudelta levätä ja huolehtia hyvinvoinnista. Tuntuu jopa ensi kertaa vähän turvattomalta, kun ajatukset ei olekaan koko ajan kiinni töissä ja päivän pakollisissa menoissa.
Lomaan liittyy myös aina sen faktan kohtaaminen, että tää ei taaskaan oo ihan se loma mistä aina haaveilin ja mitä sen piti olla. Tää on loma, johon isken hemmetinmoiset paineet olla tarpeeks hyvä lomamutsi ja tarpeeks vanhempi, tarjoamaan sellasen perheloman, mikä tuntuu jotenkin kokonaiselta perhelomalta myös mun viisvuotiaasta.

En edes oikein tiedä miten lähtisin raottamaan tätä koko asiaa, koska olen tietoisesti verhoillut nämä kummitukset riittämättömyydestä ja pienuuden tunteesta ja omasta pettymyksestä elämään arjen kimmellyksen alle myös itselleni. Nyt just on vaan sellanen fiilis, että tuntuu oikealta raaputtaa vähän sitä kimmellystä pois totuuden tieltä. Elämä on niin paljon muutakin kuin sitä, miltä se näyttää ulospäin.
Tiesitkö, että en ole koskaan haaveillut mistään arjen yksihuoltajan elämästä, vaan aina toivonut päätyväni kehyksiin onnellisen ydinperheen makkarin seinälle. Ja kuten tiedetään, tämä unelmahan on ollut tomuna jossain edellisessä elämässä omasta tahdostani jo vuosien päivät. Kipu siitä kauan sitten menetetystä unelmasta yllättää silti nykyään yllättävän usein.



"Olen jättänyt perjantain kauppareissut välttääkseni nuo kohtaamiset. Tuurilla olen myös onnistunut välttämään vanhempainiltoja, joissa pitäisi jotenkin niin olla olevinaan se perheen pää. Yksin. Samaan lukuun voidaan laskea myös synttärit."



Me ollaan oltu L:n kanssa kaksin hänen koko viisivuotisen taipaleen ajan. Olen kyllä oppinut hyväksymään meidän tilanteen ja katsomaan pääasiassa sen valoisia puolia. Tästä hullunmyllystä vitsailussakin olen kuulemma jo melkein mestari. Väsyneenä tuo ei-niin-valoisa puoli vaan peittää järjen alleen ja olo on tosi pieni ja riittämätön. On lukuisia kertoja, kun olen pitkän päivän jälkeen lähtenyt hakemaan L:ää päikystä ja työntänyt aurinkolasit päähäni nähdäkseni vähemmän toisten perhe-elämää. On lukuisia kertoja, kun olen kieltäytynyt lähtemään paikkoihin, joissa saisi liikkua silmät sidottuna ja Peltorit päässä, ettei tarvitsisi tietoisesti kohdata kiiltokuvaperheitä. Olen jättänyt perjantain kauppareissut välttääkseni nuo kohtaamiset. Tuurilla olen myös onnistunut välttämään vanhempainiltoja, joissa pitäisi jotenkin niin olla olevinaan se perheen pää. Yksin. Samaan lukuun voidaan laskea myös synttärit.

Jonkin aikaa sitten elämä näytti muuttuakseen ja tuodakseen siihen kaivatun lisän. Näin ei sitten kuitenkaan loppujen lopuksi käynytkään ja tästä kaikesta luopuminen jo ajatuksen tasolla oli rankempaa kuin olin kuvitellut. Paluu sille saamarin lähtöviivalle tuntui luopumista pahemmalta. Eihän sellaista tilannetta ollut aiemmin viiden vuoden aikana edes ollut, enkä naiviina halunnut ajatella sellaista tulevankaan. Hälytysmerkkeihin olisi voinut herätä jo aiemmin, mutta ei ollut aikaa eikä oikeastaan kiinnostustakaan viheltää peliä poikki. Joskus sitä vaan haluaa pitää kovasti kiinni niistä hyvistä hetkistä, että huonompien hetkien syrjään sysääminen ei ole temppu eikä mikään.
Elämä tapahtuu ja tulossa on varmasti jotain tosi hyvää, sitten kun on tullakseen. Tämän jälkeen olen vaan taas ollut herkempi uppoutumaan omaan pienuuteeni, ja kyseenalaistamaan asioita.



"Pienet hyvät hetket on kultaakin kalliimpia. Onnistumisen tunteet ja hengähdystatauot henkireikiä."



Tällä hetkellä olen yrittäjä, palkkatöissä ja opiskelija. Näiden lisäksi on pari muuta kivaa projektia meneillään. Itsestään ja lapsestaan pitäisi pitää huolta, pitäisi jaksaa olla äiti. Tekemistä riittää. Aikaa taas ei. Oon aina ajatellut, että vanhemman pitää pystyä tarjoamaan perusedellytykset lapsen elämään. Näitä edellytyksiä on ihan helvetin hankala opiskelijan tililtä tarjota, eikä pelkät viikonlopputyöt avaa ovia kultakaivokselle. Se, että saa edes ajatuksen tasolla yhdistettyä opinnot ja perhe-elämän, vaatii pelisilmää ja huumoria kuulemma ihan jo kahden aikuisen perheessäkin. Tähän yhtälöön kun lisätään työt ja kaikki muut menot, jotka on kaikki yhden ihmisen (ja sen yhden joka toisen viikonloppuvapaan) varassa, on korttitalo - noh, se on korttitalo. Kyllä siihen ympärille mieluusti rakentaa sellaset huumorin läpimentävät, elämälle vaaleanpunaiset aidat. Olo on välillä enemmän ja vähemmän tikun varassa tasapainottelua, rekkalastillisen kanssa huolia ja stessiä, täpötäyttä kalenteria, unohdettuja menoja, maksamattomia laskuja, epäjärjestystä, väsymystä ja rehellistä kaaosta. Joskus pelkkä neljän jälkeen ulos lähteminen tai kasa likavaatteita saa mut nielemään kyyneliä. Pienet hyvät hetket on kultaakin kalliimpia. Onnistumisen tunteet ja hengähdystatauot henkireikiä. Ja tekijät, jotka edellä mainittuja tarjoaa, on enkeleitä jos minulta kysytään.

Koitan olla armollinen, ja pyytää sekä antaa anteeksi lyhyttä pinnaani, joka katkeaa nopeasti ja varoittamatta ylimääräisistä ärsykkeistä kotona. Koitan antaa aikaa joka päivä ollakseni vain paras äiti lapselleni ja huomioimalla vain hänet. Koitan olla räjähtämättä ihmisille, joiden elämässä aika ei näyttele samaa roolia kuin omassani, ja ihmisille, jotka laiminlyö huomaamattaan minun aikaani. Koitan olla ystävä, joka ei vetele naruista vaan avun tarpeessa vaan ystävä, joka osaa huoltaa ihmissuhteita oikeasti. Koitan olla ottamatta elämää liian tosissani, mutta olla vitsailematta sillä liikaa. Koitan olla armollinen itselleni, täydellisyyden tavoittelu kaikessa on typerää ja mahdotonta. Koita ajatella, että ei se omakoti pienellä pihalla yksinään takaa onnea. Koitan osata sanoa ei, vaikka optimistinen suuruuden hullu istuu olkapäällä esittämässä muita mielipiteitä. Koitan uskoa, että tulee vielä ihminen, joka osaa ottaa musta kopin ja pysäyttää mut, kun on sen aika.
(Ja tiedoksi, että jos sellanen tulee niin kosin sitä itse ja köytän sen meille kotiin.)



Voi elämä. Tällaista tää mun elämä on - epätoivoisista Tinder-treffeistä ja loman pelosta aina hervottomiin iltahepuleihin L:n kanssa. Se on niin kaukana täydellisestä elämästä kuin Suomessa hellesää juhannuksesta. Se on niin eri elämä kuin miksi sen kaksikymmentä vuotta sitten kuvittelin. Tähän asti on kuitenkin selvitty, ja kaikkihan on seurausta vain ja ainoastaan minun tekemistä valinnoistani. Yritän olla peittelämättä tai häpeilemättä niitä ja ottaa opikseni, niin nämä kengät olisi aina vähän kevyemmät siirrellä eteenpäin. Ehkä vielä joku päivä olen oppinut, enkä välttele kohtaamasta mun itseni murskaamia unelmia, tunne niiden takia olevani riittämätön tai kohtele itseäni niiden takia kuin elämän olisi tarkoitus olla maailman suurin ylle langetettu rangaistus. Ehkä näiden kolmen viikon jälkeen leposykekin on taas tasaantunut.

Ja nyt mua naurattaa ja päähän sattuu kirjoittelun aikana tiristeltyjen kyynelten takia. Ja vähän hävettääkin, että kerron tästä kaikesta koko kansalle, tästä typerästä pinttymästä mun päässä. Mutta nää pinttymätkin on just sitä elämää, niistä irti pyristeleminen on myös sitä elämää ja aivan ihmillistä sellaista.
Jos joku siellä ruudun toisella puolella kokee helpotusta samaistumispinnan löytämisestä tämän lukemisen seurauksena, niin tämän postauksen tarkoitus on enemmän kuin täytetty ja voin tuntea häpeäni taas vähän inhimillisemmäksi tunteeksi.




Ja vielä muistutuksena ihan jokaiselle - aina ei tarvitse jaksaa, aina ei tarvitse olla edes se paras versio itsestä. Vanhempanakin saa erehtyä ja tehdä virheitä. Joskus ok on olla ihan paska(na) ja syödä irttareita sohvalla samalla, kun koko maailma kaatuu niskaan ja kaikki asiat on levällään


Tykkää-merkinnät

Kommentit