emiliaveronikan

Emilia Hynynen, 23.
Tampere, Finland.

Inspiration, style, family life and honest thoughts.
by hopeless dreamer, mom and just me myself.
Welcome to follow us
leaving our footprints ♥

Mail me: emiliaveronikan@gmail.com

blogi

kulissit alas

26.3.2016 17.42

Lauantaita tyypit! Ajattelin pikaisesti vielä rustailla jotain, kun nyt sattuu olemaan hetkinen hyvin aikaa. Olin tänään töissä, ensimmäisen kerran sitten yli vuoden tauon jälkeen. Tuleva ei nyt suoranaisesti liity tähän, mutta kuitenkin. Monin muiden tavoinhaluan muistuttaa just sua siellä ruudun toiselle puolella. Sä oot piru vie täydellinen just noin, kaikkine epätäydellisyyksinesi. Usko pois. Ja kun uskot, sun on helpompi elää ja olla.

Nakkasin tuohon alas kaksi kuvaa. Kaksi kuvaa, missä on esillä mun mielestä mun parhaita puolia. Mun parhaita ulkoisia puolia. Ja tiiättekö mitä, nämä kuvat on otettu työpäivän jälkeen. Nämä kuvat on otettu sen jälkeen kuin ulkoinen luonnonvalo oli muuttunut pimeydeksi. Nämä kuvat on otettu tukka likaisena, naama sitäkin suttuisempana, mutta nämä kuvat on otettu keskeltä elämistä. Näille kuville ei ole tehty muuta, kuin nakattu ne parikollaasiksi ja napattu värit talteen. Näissä kuvissa oon arkinen minä. Okei, useimmin en viitsi edes meikata, enkä yleensä hillu yöpaita päällä tähän aikaan illasta.

Mutta näissä kuvissa mä peitän ison osan mun elämää, mun elämää nähneen vatsan seudun. Näytänhän mä kieltämättä paremmalta näin. Mutta kuinka ihmeessä voisin koskaan antaa jonkun toisen rakastaa mua, jos en pysty itse rakastamaan itseäni. Uskon, että minä ja sinä tiedetään molemmat vastaus. Enkä kiellä, ettenkö haluaisi omata täydellistä vartaloa. Niin siis sitä vartaloa, jota sosiaalinen media tunkee mun nenän eteen. Ne on niitä vartaloita, joissa pylly on pyöreämpi kuin harpilla piirretty ympyrä, tissit törröttää enemmän kuin xs-koon korsetin kanssa, reisien väliin jää pieni rako, ja allit odottavat eläkepäivän tienoilla. Vaikka ilmaisin asian kärkkäästi, niin arvostan kyllä sitä, että jotkut ovat tehneet pirusti työtä saavuttaakseen sen tai edes osan siitä.

Sitten siihen todellisuuteen. Tiedän asettavani itseni vihaajien lautaselle pudottaessani ruudulle alla olevat kuvat. Minä tiedän sen. Teen sen silti, haluan olla yksi niistä, jotka antavat itsestään realistisen kuvan, rosoisen ja niin epätäydellisen. Toivottavasti saan jonkun itsetunnon edes hieman kohoamaan. Silläkin uhalla, että elän loppuelämäni omien vatsamakkaroiden kanssa, hah!

Kuten sanottua, voi kumpa olisin timmimpi. Ei, perun puheeni. Rakastan kroppaani tällä hetkellä juuri näin. Synnytyksestä on pian kymmenen kuukautta, vatsani roikkuu edelleen. Mitä sitten? Olen saanut terveen ja täydellisen pojan, mun kroppa on tehnyt suuren työn. Ja tekee töitä muuten edelleen, palautuakseen vielä hieman. Ja olenhan minä perusterve, sitä oikeutta ei suoda kaikille. Eikä sitä etuoikeutta tai epäoikeutta kenenkään naamasta nää.

Mulla on kuivat käsivarret, mun käsivarsissa on ihottumaa siitä syystä. Mulla on leveät hartiat, mua usein huomautellaan siitä. Mun hammasluu ei ole lumivalkoinen, eikä ollut lumivalkoinen raskauden ensimmäisen kolmannen jälkeen. Mulla on raskausarpia navan alapuolelta reisien alkuun asti, mä itse muistuttelen itseäni siitä. Olenko mä menettänyt mm. noiden mainittujen seikkojen takia elämässäni jotain? Ei, en todellakaan ole. Jos joku joskus on päättänyt olla tutustumatta muhun noiden seikkojen takia, niin se on todellakin ollut parempi niin.

Sisältä kauniit ihmiset ovat kauneimpia. Itsevarmat ihmiset ovat vetovoimaisia. Hymyilevät ihmiset ovat helposti lähestyttäviä.

Painoitpa sitten sata kiloa, tai siitä puolikkaan. Olipa sulla sitten luomia kasvoissa, lämpökerrastoa leuan alla tai liikavarvas. Kaikki on kiinni siitä miten sä otat sen, miten sä elät sen faktan kanssa. Nykyään voi kyllä kävellä lekurin veitsen alle kaunistumaan, se on sitten jokaisen henkilökohtainen valinta tekeekö sen. Kanna itsesi, kanna sun täydelliset ja epätäydelliset puolet yhdessä sisimmän kanssa. Jos joku joskus erehtyy kommentoimaan sun ulkonäköä jotenkin negatiivisesti- irvistä. Silloin sillä itsellään ei ole hyvä olla omissa nahoissaan. Kaikissa meissä on jotain niin äärettömän kaunista, ettei sitä edes usein itse ymmärrä. Elämä on ihan liian lyhyt aika olla epävarma itsestä.

Työtä se vaatii, hyväksyä itsensä heikkouksineen päivineen. Mutta on se jumanpliru sen arvoista. Ilman meitä naisia, maailma olis aika ruma paikka. Takaan ja alleviivaan.

love,

emiliaveronika

minä minä minä

25.3.2016 19.18

Mulla on tosi kova palo jakaa osa mun tarinaa teidän kanssa. En osaa kertoa miksi, mutta ehkä kaiken ei aina tarvitse olla niin perusteltua. Jos susta tuntuu, ettet jaksa mitään eepoksen mittaista postausta, niin skippaa N Y T- nyt.
Kerroinkin jo aiemmin, että elän tunteilla ja hetkessä, oon fiilistelijä, intohimoinen ja tykkään tehdä sydäntä lähellä olevia asioita kunnolla- ja kunnialla. Viimeisen vuoden aikana oon kokenut enemmän asioita, kun koko 20 vuoden aikana yhteensä. Oon funtsinu mun "matkaa" ylipäätään tosi paljon, mistä oon lähteny, mitä reittejä oon kulkenu ja minne oon päätyny. Kuka tai mikä mä nyt oikein oon.
Rakastan "porautua" ihmisten ajatuksiin. Rakastan miettiä syitä ja seurauksia, tunteita ja käytöstä. Etenkin omaani. Kaiken kaikkiaan rakastan pohtia, miettiä, pähkäillä, ihmetellä ja jossitellakin.

Nyt sä voit kulkee hetken mun kengissä. Vihaa tai ihastu.

1995
Annoin ensimmäisen äänimerkin itsestäni maailmalle Kainuun keskussairaalassa. Synnyin joskus kolmen ja neljän välillä aamuyöstä, olin 48 senttiä pitkä ja painoin alle kolme kiloa. Mustatukkainen pieni tytön rääpäle oli kai suhteellisen normaali ihmisen alku. Erään hienon miehen ja naisen esikoinen. Ei mitään valittamista, normaalia elämää elellessä. Tai saattoi välillä ollakin valittamista. Olin kuitenki äitini sanoin helppo lapsi. Vuodet vieri syöden, nukkuen ja kasvaen päivä päivältä. Unohtamatta mailmaan tutustumista.

1996
Voi pas*a. Pikkuveli. Sinne meni jakamattomat huomion- ja hellyydenosoituksen. Elämä pilalla. Okei okei, ei sentään (vaikka joskus musta tuntu(u)kin, että kyllä sentään). Sain taistelutoverin, välillä taisteltiin kyllä eri puolilla.
Mitä isommaksi sitä kasvaa, niin sitä enemmän sitä osaa arvostaa sisaruksiaan. Ei olis ollut ketään kaverittomina päivinä, ja mikä tärkeintä- ei ketään kenen kanssa tapella turhista pikkujutuista. Meillä oli oikeastaan aikalailla samat kaverit, ja sillä tai niillä porukoilla pelailua ei kyllä voittanut mikään. Kuukusenkuja hoods rocked.

2000
Parhaat kaverit, jo lapsuudesta mun rinnalla olleet kaksi typyä, näinä aikoina löysin heidät. Näinä aikoina me huolettomasti opeteltiin aakkosia riippuen ja roikkuen meidän piha-aidalla. Oltin naapureita, oltiin tiivis kolmikko, oltiin vannomatta lähes joka päivä yhdessä. Harva juttu on kulkenut mukana niin pitkään kuin tää kaksikko!
Eskari. Kävin esikoulua Kajaanissa ja Pieksämäellä, äidin opiskeluiden vuoksi. Ehkä juuri siitä syttyikin mun mielenkiinto reissaamista kohtaan. Voisin istua edelleenkin vaikka Ivalosta Hankoon autossa, ja rakastaisin sitä. Enivei, eskariajoista ei kyllä oo juuri jäänyt mitään pihaleikkejä kummempaa mieleen, harmi.
Jäipäs sittenkin, kesäkeitto. Hyi, ei ikinä enää.
Musta oli kovaa kyytiä kasvamassa pienisuuri koululainen!

2006
Jos nyt oikein osaan laskea, niin olin viidennellä luokalla. Kävin alakoulua Soidinsuon koulussa Kajaanissa. Perhesuhteet olivat todella muuttuneet. Vanhemmat olivat eronneet, murrosikäni oli alkanut ja lapsuus tuntui olevan vain onnellinen muisto jossain kaukana menneisyydessä. Mutta tässä vaiheessa mä olin saanut maailman parhaan pikkusiskon puolikkaan.
Olin harrastanut jo useamman vuoden telinevoimistelua Kajaanin voimistelijoissa. Ykköselle mennessä musta tuntui, että en oikein "sopinut" mihinkään urheilulajiin. Olin kaikessa ihan hyvä tai sitten en mitään. Siltä musta tuntui. Tykkäsin laittaa itseäni kunnolla likoon, ja onneksi löysinkin sitten myöhemmin lajin, jossa pääsin toteuttamaan itseäni.

Hypätään seuraavaan vuoteen, vuoteen 2007. Koin ja otin tän vuoden hyvin raskaasti. Musta oli tullut pohdiskelija, ehkä hieman sisäänpäin kääntynyt ja helposti omiin oloihin vetäytyvä. Mun maailma taas kallistui ylösalaisin- muutin, vaihdoin koulua ja kavereita sen mukana. Lapsuudenkoti myytiin, toinen vanhemmista muutti useiden satojen kilometrien päähän. Mulla oli kaksi perhettä ja paljon välittäviä ihmisiä ympärillä.
Mutta mä mietin kuka olin? Mistä olin tullut? Mitä mun pitää olla? Näitä mietin paljon. Aloin kirjottaa päiväkirjaa, oli helpompi puhua paperille. Aloin käymään uuden kodin läheisyydessä sijaitsevan järven rannalla, veden läheisyys tuntui selkeyttävän mun ajatuksia. Aloin nauttia mun harrastuksesta enemmän. Aloin rakastaa koiria enemmän, wonder why. Mutta älkää käsittäkö väärin- olin kyllä onnellinen tilanteeseen nähden. Sain uusia kivoja ystäviä, olin pienessä koulussa missä mut otettiin todella lämpimästi vastaan. Se oli kyllä aika jännittävääkin harpata monen sadan oppilaan koulusta kouluun, jossa kaikki ainakin tiesivät toisensa.

2008
Yläkoulu. Koulu vaihtui, kaverit vaihtui, taas piti opetella niin paljon uutta. Olin kuin peura ajovaloissa. En ikinä palaisi takaisin niihin aikoihin, vaikka mun tilille tipahtais miljardi, en ikinä. Itsetunto nollassa, kouluun lähteminen kuristi kurkkua, kaikki oli paskaa. Ainakin melkein.
Reissasin toisen vanhempani luona silloin tällöin, vietin paljon aikaa yksin, liikunnan parissa ja vain haaveillen. Aloin tehdä töitä lasten ja liikunnan parissa, sen voin sanoa olleen silloin mun henkireikä. Mulla oli hyvä olla kotona, siellä missä sain olla omaitseni ja tunsin, että musta pidettiin. Keskityin läheisteni asioihin, jätin omani käsittelemättä.
Näistä ajoista jäi käteen pari tyyppiä, jotka on mulle edelleen tosi tärkeitä. Vastoinkäymisiä ja virheitä, jotka näin vanhempana olen kääntänyt vahvuuksiksi. Yläkoulusta muistan viimeisen päivän kirkkaimmin, kun se kaikki oli ohi. Voi sitä onnenkyynelten määrää, mikä hennosti auringon lämmittäessä kylmillä kasvoilla valui kävellesäni pois rakennuksesta minne en enää koskaan astuisi jalallanikaan. Hullua, että vaikken niihin aikoihin palaisikaan, niin olen kiitollinen siitä mitä kaikkea koin. Mahtui noihin aikoihin kivojakin hetkiä. Mutta kuten sanottua- lesson learned.

2011
Lukio. Uudet ihmiset ympärillä, uusi ajanjakso elämässä. Paras käännekohta menneen kolmen vuoden jälkeen. Silti olin vieläkin ihan hukassa. Miten ihmeessä ysiluokkalaisen pitäisi tietää, mihin ammattiin haluaa kouluttautua, kun niin moni meistä etsii vielä itseään. No, siksi paras vaihtoehto mulle oli lukio. Vaikka mielessäni olikin pyörinyt ammatteja suurinpiirtein poliisista pitsinnypläämiseen. Taaskaan mikään ala ei kuitenkaan herättänyt selkeästi muita vahvempaa mielenkiintoa.
Aloin keräillä palasiani kasaan, rakentamaan minua uudelleen. Käymään läpi asioita, joita en ollut uskaltanut aiemmin edes miettiä. Nautin elämästäni ensimmäisen kerran pitkään aikaan, nautin vastuusta ja vapauksista, mitä mulla silloin oli. Nautin uusista ihmisistä, joita elämääni oli tullut. Aloin elää. Ja lopetin koulunkäynnin. En tietysti kokonaan, muut asiat nyt vain tuntuivat tärkeämmiltä. Olin niitä tyyppejä, jotka haaveili luokan perällä ja selasi puhelimesta inspiroivia kuvia ja mietteitä. Tästä huolimatta suoritin kuitenkin kouluni kunnialla.
Lukioaikaan liittyy paljon upeita muistoja, jotka olen tallettanut aistimuistiini niin vahvasti, että voin koska vain palata niihin uudestaan. Vanhojentanssit, ajokortti, penkkarit, ensimmäinen kunnon seurustelusuhde ja niin edelleen.

Nyt, siitä on kaksi vuotta kuin valmistuin. Mitä tapahtui siinä kahdessa vuodessa? Aika vaan hurahti, valmistumisen jälkeen aloitin työnteon. Hankin koiran. Nautin vapaudesta, elin täysillä. Muutin Tampereelle, tein töitä, aloin odottaa poikaa. Sain pojan, muutin takaisin kotikaupunkiini, elämältäni tipahti jonkinlainen pohja, jouduin luopumaan koirastani. Opettelin ihan uudenlaista elämää. Muutin kotikaupungissani toiseen asuntoon.
Entäs nyt sitten, lopettelen äitiyslomaani henkisesti varmaan miljoona kilometriä vahvempana ihmisenä kuin ikinä ennen. Tosiaan, elämäni rankin ja hienoin vuosi takana, ristiriitaista, eikö! Ihan liian paljon luopumisia ja muutoksia, mutta myös älyttömän hienoja kokemuksia ja asioita. Mutta hengissä edelleen, onnellisempana kuin ennen. Jotenkin tuntuu, että omat palaseni ovat kasassa, koko elämä on pitkästä aikaa oikeasti kasassa. Päivääkään en vaihtaisi, ilman yhtäkään sekuntia en olisi tässä. Toteutan itseäni, haaveilen tulevaisuudesta, minulla on tavoitteita muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Olen kaikinpuolin tyytyväinen kaikkeen. Olen ylpeä teistä, jotka ette anna mun koskaan jäädä tuleen makaamaan. Olen niin ylpeä itsestäni, että itkua on vaikea pidättää.
Vielä joku päivä aion tehdä jotain suurta. Siihen asti ja senkin jälkeen aion elää hetkessä, ja joka solulla.

love,
emiliaveronika

living to the fullest

12.3.2016 11.30

Viikko alkaa taas olla siinä pisteessä, että viikonloppu pyörii parhaillaan. Mun viikko on kyllä taas ollut tosi hektinen. Alkuviikosta mun pikkusisko oli yöpymässä meillä, hän viettää parhaillaan hiihtolomaa. Sen jälkeen sain päivän vapaata, lapsivapaata. Teki kyllä kutaa! Pakko sanoa, että koti tuntuu kyllä todella tyhjältä ilman pientä riiviötä.

Lapsivapaan jälkeen pojan piti kotiutua takaisin, mutta lähdettiinkin ekstempore mun äidin mökille. Tuntui ihan siltä, että kaipaa pois kaupungista, vaikka välillä mulla on sellainen fiilis ettei täällä maalla ainakaan sen enempää tai vähempää liikennettä ole :-D Tehtiin ihan jäätävän kokoinen lumiörkki mökillä, musta tulee ton siskon kans aina samanlainen pikkutyttö ja heittäydyn helposti mukaan melkeinpä mihin vaan. Mökiltä palattuamme jäätiin sitten vielä mun äidin luo. Eilen sitten kotiuduttiin.

Viikonlopun aion mennä suhteellisen löysin rantein. Tehdä sitä, mikä just silloin parhaalta tuntuu.

Naistenpäivä oli muuten tänä vuonna erityisen mieleenpainuva. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, aamupäivällä hemmoteltiin itseämme siskon kans ja illalla näin mun ystävää Anskua. Juotiin kahvit ja käytiin lenkillä. Ja muuten juurikin tuossa järjestyksessä...ei ollut kauhean hyvä idea, sainkin tuntea sen nahoissani sitten lenkin puolessa välissä. Ihanaa oli saada kukkia Anskulta. Erityisen mukavan yllärin siitä teki se, että en ajatellut ollenkaan kukkia saavani. Lahjoin itse erästä toista ystävää ruusulla samaisena päivänä. Antamisen ilo, paras ilo❤...heti vahingonilon jälkeen, hah!

Eilen illalla juhlittiin mun lapsuuden ystävän parikymppisiä. Mentiin kerrankin vähän "leveemmällä" ja huristeltiin limusiinilla pitkin kaupunkia. Aluksi ajattelin, että onkohan se niin kivaa, että kannatti laittaa siihen useampi kymppi. Mutta kyllä, näki et koko jengi diggas. Se fiilis oli jotain niin hienoa, jospa synttärisankari tulee muistamaan sen vähintään yhtä hienona päivänä.
Jatkettiin limusta sitten Onnelaan Glowpartyihin, oli yllättävän hauska ilta! Näitä ehdottomasti lisää niin arki maistuu taas huomattavasti makeammalta.

Muutama kuva kuluneelta viikolta. Sain tosiaan uuden kameran postissa, Olympus pen lite e-pl7. Älytsin iso peukku kyseiselle laitteelle! Meidän yhteinen taival on ollut vähän kankea tähän mennessä. Mutta eiköhän tämä tästä ala sujua, kun tämä tekniikan ihmelapsi perehtyy asiaan hieman lisää.

Ihanaa viikonloppua teille sinne ruudun toiselle puolelle!

love,
emilia