5 + 1 POIMINTAA VIIME VIIKON PARHAISTA


Heippa hei ja helteistä maanantai-iltaa!
Viime viikko meni hujauksessa stressin ja jännityksen kourissa. Viime viikolla rakas vanha palvelijani, eli tää kone, osoitti taas merkkejä kyvyttömyydestään. Pieni hätä ja panniikki oli päällä myös sen suhteen. Jostain tietämättömästä syystä puhelimen Nouw -app ei anna ladata postauksiin kuvia, joten siitäkään ei kovasti apua ole, silloin kun pitäisi löytää nopeasti keino pysyä linjoilla. Mutta älkää huoliko, oon ahkerasti jo hiplaillut uutta tulokasta. Tai moniakin potentiaalisia. Koitan nyt vaan selvitä tämän kanssa siihen saakka. Mutta siis viime viikon stressasin sitä, että saisinko ollenkaan töitä...ja arvatkaa mitä!


Duunijuttuja

Vihdoin ja viimein voin huokaista helpotuksesta, koska minulla on kuin onkin duunipaikka! Wohoo! Kävin tänään juuri allekirjoittamassa sopparin, ja nyt ainakin vuoden loppuun saakka on selvät sävelet niiden suhteen. Tää on mulle niin iso juttu, koska a) no more yksin kyhjöttämistä kotona ilman työ- tai opiskeluporukkaa ja b) uusia haasteita ja uuden opettelua. Ja no, lisätään nyt myös c) tykkään siitä, että mulla on mahdollisimman pitkälle ajalle ns. toimintasuunnitelma itseäni varten. Se motivoi ja pitää hereillä, ja luo jonkin asteista vakauden fiilistä. Mutta kääntöpuolena, arki muuttuu niin paljon, että siitä aiheutuva stressi herättelee mua jo ennen kello 6 aamulla. No mutta, ehkä hyvä alkaa jo totutella herätyksiin?


Kesäfiilistelyä

Viime viikon torstaina oli yksi kevään kohokohta, ja kesään siirtymisen merkki. Nimittäin L:n päiväkodin kevätjuhlailta. Muistan edelleen sen, kuinka jännää oli valmistella ala-asteella vanhemmille juhlaa. Kevätjuhlan kynnyksellä koulussa oli aina iisimpi meno, lukuvuosi alkoi olla jo paketissa ja katse oli tulevassa lomassa. Rakastan sitä hetken fiilistä, mitä kevätjuhliin liittyy. Odotus, fiilistely, yhteisöllisyys, lähtötunnelma ja mitä kaikkea muuta. Ja hei, oonko ainoa vanhempi kenen silmäkulma kostuu noissa kinkereissä? En kestä, en uskonut koskaan olevani. Mutta.


Yksi mahti juttu oli istua ekaa kertaa tälle vuotta Sandron terassilla, yhellä. Mun sisko oli luokkaretkellä Tampereella perjantaista lauantaihin, ja saatiin se L:n kanssa meidän seuraksi perjantai-iltana. Myöhemmin myöskin meidän äiti malttoi istahtaa seuraan. Hyviä juttuja pitäisi kyllä aina juhlia edes vähän, koska eihän oo olemassa niin pientä voittoa, että siitä riemuitseminen olisi turhaa, eihän?


Yksiä kesän parhaista merkeistä oli viime viikolla havaittu pihat valtaava tuomen tuoksu, ja meidän kerrostalolähiöön ilmestyneet kukat, joita vaan riittää silmänkantamattomiin. Viime viikolla puin myös ekaa kertaa lyhyitä kesävaatteita, ja kesävaatteet alkoi ylipäätään vallata tilaa kaapista, yksinkertaisesti pa-ras-ta. Nautittiin myös ekat tötteröt torilla. Kyllä nyt taas tuntuu kaikinpuolin siltä, että elämä hymyilee. Aion ottaa kesästä kaiken hyvän irti, vaikka se vaatisi uhrauksia. *tähän sellanen hymyilevä piruemoji*


Arjen pieni suuri pelastus

Jatketaan vielä tähän ihan ensimmäiseen aiheeseen. Arkeen ja sen käytännön järjestelyihin. Arjen yksinhuoltajana ilman autoa, päiväkodin ja duunipaikan välille jäädessä kiva kasa kilometrejä on loput järjestelyistä osittain auki. Ja musta tuntuukin, että tämä kesä menee ohi juosten paikasta toiseen ja yrittäen vaan pysyä perässä kaikissa menoissa. Oman auton hankkiminen houkuttelee juuri nyt aika hitosti, vaikka tiedän sen olevan iso lovi talouteen. Mutta kun näinä vuosina pelataan jos ei aikaa vastaan, niin ainakin sen kanssa. No mutta anyway - koska tän piti olla positiivisuusmainintoja, niin buukkasin mun pikkusiskon meille lapsenvahdiksi heinäkuun vikalle viikolle. Ja kylläpä helepotti. Yhdellä viikolla löyhemmät aikataulut ja vähemmän stressiä.


No se otsikon +1 -kohta

Kirsikkana kakun päällä, pakko kertoa teille hieman tuosta työhaastattelupäivästä, jonka jälkeen olin varma etten saisi paikkaa edes huonolla tuurilla. Aamu alkoi hullussa kiireessä jo viiden maissa. En vaan kyennyt nukkumaan aikataulujen tuomalta jännitykseltä. Eikä kyllä vatsani kyennyt vastaanottamaan mitään ruuaksi kelpaavaa. Paniikissa pakkasin molemmat valmiiksi lähtöön. Ja tiiättehän, kun ei ehdi pyörähtää kymmentä kertaa peilin edessä, ei oikeastaan kertaa enempää - sitä vaan tyytyy ensimmäiseen välttävään asuun. Tyytyminen lakkasi siihen kun tajusin, ettei valitsemani paidan napit pysyneet kiinni, enkä laittanut toppia paidan alle. Siinä sitten napaan asti olevan tuuletuksen kanssa juoksin (kirjaimellisesti) päiväkodille. No ei siinä mitään, kertasin bussissa asioita joita aioin sanoa haastattelussa ja napitkin pysyi ihmeen kaupalla kiinni. Lähdin kuitenkin itse haastattelupaikalta ilmeisen lennokkain askelin, sillä vedin lipat _pääovien_ edessä olevilla portailla. Enkä jaksa enää edes sanoa mitään, kun koko elämä on yhtä pitkää komediaa.



Ilmianna yksi sun viime viikon highlight kommentteihin,





Tykkää-merkinnät