08/03/21


Haloo haloo, kuuleeko maaliskuu?

Tällä viikolla oli ihan tavallinen maanantaiaamu. Paitsi, että purskahdin itkuun jo ennen aamukahvia. Sain niin ihanan ja tärkeän muistutuksen, tärkeänä päivänä. Yhä edelleen ne viestin sanat liukuu silmien edessä helminauhana. Toisinaan ulkopuolinen muistutus omasta tekemisestä ja sen tärkeydestä on kultaakin kalliimpaa. Arkeen hyppäämisen haaste tuli taas yhtä nurkan takaa kuin aina ennenkin. Lapsivapailin koko edeltävän viikon, ja se teki taas kerran hyvää. Yhäkin kontrastin ollessa lapsivapaan ja normiarjen välillä sokaiseva, on tasapainottelu välillä todella haastavaa. En ole saanut koko viikkoon oikein otetta mistään, vaikka kasa töitä ja tehtävää odottaa tekijäänsä ja stressi hiipii itseaiheutetusti takavasemmalta kuvioihin. Tämän postauksenkin alustin jo maanantaina, ja nyt eletään tosiaan torstaita - aika vahvaa suorittamista siis. Miksi itselleen pitää asettaa niin jäätävän kovat paineet onnistua kaikessa? Ja tasoittuuko tämä vapailun ja arjen kontrasti koskaan?


Minulla on ollut koko ikäni perusedellytykset ja mahdollisuudet hyvään ja onnelliseen elämään. Siltikin olen silloin tällöin kokenut saavani todistella, että ansaitsen kaiken ihan siinä, missä muutkin ja olen aivan yhtä kykenevä tekemään mitä tahansa haluan, kuten kaikki muutkin. Olen tehnyt lukuisia asioita todistellakseni, ettei herkkyyteni ole este suoriutua jostakin tai saavuttaa jotakin. Herkkyyshän usein mielletään "naisten ominaisuudeksi". Herkkyyden on haluttu osoittaa olevan vähemmän kuin vahvuus. Mitä pidättyväisempi objekti, joka lyö palloa kuin tyttö, sen parempi.
Työelämän haasteita ja epäkohdista puhumattakaan. Jokin vuosi sitten istuin haastattelutilanteessa pyöreän pöydän ympärillä ja loppuun kohtasin kysymyksen saatesanoilla: "...tarkisteltiin sinun tietoja vähän tarkemmin. Haemme tehtävään sitoutuvaa tekijää. Kuinka ajattelit tämän kohdallasi toteuttaa?" Anteeksi, mutta mitähän tietoja. Se, että on äiti, joka yritti parhaansa mukaan rakentaa omin voimin tulevaisuutta, olikin este saada töitä. Totta, onhan se nyt aivan mahdoton yhtälö olla sitoutunut työntekijä ja omalla ajalla muuta. Ehkä unohdin ilmaista tarpeeksi selvästi, että haen työtä itselleni.



Eniten näin jälkeenpäin harmittaa, etten osannut enkä uskaltanut puuttua asiaan siihen kuuluvalla tavalla, vaan sen sijaan menin ihan hämilleni enkä saanut sanaa suusta. Enkä tosin onnekseni saanut paikkaa. Toivottavasti en enää koskaan jatkossa kohtaa moista tilannetta, tai en ainakaan ohita sitä sanomatta mitään painavaa. Sen lopputuleman mahdollistamiseksi asioista on pakko puhua. Naisen arvo on ihmisoikeus ja sen pitäisi olla lähellä jokaisen sydäntä. Naistenpäivää on syytä viettää niin kauan kuin asiat edelleen kaipaavat muutosta tasa-arvon ja naisten oikeuksien edistämiseksi. Tiedostan hyvin, että osakseni saama kohtelu on yhtä havunneulasen havinaa täällä Pohjoismaisessa metsässä, kun isoa mittakaavaa tarkastellaan, mutta silti. Tuntuu uskomattoman epätodelliselta, miten paljon tehtävää on. Tuntuu epäreilulta ja etuoikeutetulta, kun samaan aikaan maailmassa on aivan liian iso prosentuaalinen osuus naisia, joilla ei ole edes riittävää elintilaa tai edes puhdasta vettä. Puhumattakaan oikeudesta omaan ääneen, jonka varjolla toivonpilkahdus valoisammasta huomisesta voisi olla todellinen.

Huomaan vähätteleväni itse itseäni ja maanantainen postaus instagramiin kaikessa neutraalissävytteisyydessään sai minut haukkomaan happea. Miksi? Jos olisin vaan mahdollisimman huomaamaton ja pitäisin huolta vain ulkonäöstäni avaamatta suutani oikeasti merkittävästä asiasta tietämättä kaikesta kaikkea. Näiden syvälle uurrettujen ajatusmallien lisäksi instagramissa nostettiin esille naistenpäiväkukat, koska "eihän kukilla tuoda tasa-arvoa" ja "sekin raha olisi hyvä käyttää esimerkiksi jonkin säätiön kautta konkreettisesti asioiden eteenpäin viemiseksi". En kiellä, etteikö asia olisi näin. Mutta ihmettelen, että oikeastiko silloinkinko meidän täytyy kääntyä toisiamme vastaan, kun pitäisi päinvastoin seistä samalla puolella. Ei mielestäni ole pois keneltäkään, jos naapurin Ritvaa on muistettu kukkakimpulla. Eihän se kukkakimppu tuo naisen euroon 33 senttiä lisää, mutta eihän se ole sen tarkoituskaan. Täytyyhän meidän muistaa olemassa olevia, elämässä mukana kulkevia upeita naisia ja heidän saavutuksiaan sellaisinaan kuin ne ovat. Sopimattomina yhteenkään lokeroon tai stereotypiaksi. Ajatus taustalla on tärkein. Tärkeää on myös muistaa päivän taustalla oleva tarkoitusperä ja olla sekoittamatta asioita keskenään toistemme lynkkaamiseksi.



Toivoisin, että tulisi vielä päivä, kun kenenkään ei tarvitsisi pelätä henkensä puolesta sukupuolensa vuoksi eikä kokea turvattomuutta puutteellisten elinolosuhteiden vuoksi tai vilkuilla kadulla olan yli varmistaakseen turvallisen kotimatkan. Toivoisin, ettei kukaan jäisi stereotypioiden tai vähättelyn alle sukupuolensa takia, vaan voisi ottaa oman paikkansa häpeilemättä omana itsenään. Toivoisin, ettei työnimikkeisiin enää sekoitettaisi "nais" -etuliitettä. Toivisin, että jokainen voisi avata suunsa sen puolesta, ettei näiden asioiden muuttumiseen menisi toista sataa vuotta.

Siihen saakka toivoisin, että kannustaisimme toisiamme eteenpäin ja rohkaisisimme itseämme ja toisiamme juhlimaan saavutuksiamme ja pitämään meteliä tärkeistä ja vaikeistakin aiheista, rikkomaan kivikautisia olettamuksia ja ajatusmalleja. Jakaisimme ammattitaitoa, osaamistamme, apuamme ja empatiaamme toisillemme. Yhdessä ollaan huomattavasti enemmän.


Sillä aikaa, muista - olet upea juuri noin, sinunlaisena naisena.





Tykkää-merkinnät

Kommentit